Vanhana haluan olla vanhakas

Julkaistu: heinäkuu 16, 2020
Kirjoittaja: Jenni Sisto

En halua vanhana olla nuorekas vaan vanhakas. Haluan olla ryppyinen ja harmaahiuksinen ja käyttää vanhukselle sopivia vaatteita. Sellaisia, jotka on helppo pukea päälleen ja joissa saumat eivät kiristä. Sellaisia vaatteita, jotka eivät ole ollenkaan nuorekkaita.

Sitten kun olen vanha ja jos joku aloittaa keskustelun aiheesta, josta en lainkaan pidä, saatan toisinaan hymyillä herttaisesti ja kysyä: ”Tiedättekö Te, meneekö tämä linja-auto Lauttakylään?” Ihan riippumatta siitä, istunko sillä hetkellä uimahallin kahviossa, kauppakeskuksessa vai puistonpenkillä.

Jos toinen vielä jatkaa itselleni epämieluisasta aiheesta, saatan vain todeta rauhallisesti: ”VOI VOI KUN MINÄ EN OIKEIN KUULE…. OLKAA NIIN HYVÄ JA KERTOKAA, ONKO TÄMÄ LINJA-AUTO MENOSSA LAUTTAKYLÄÄN?”

Kun olen vanha, haluan olla vanhakas. En aio puolikaaressa ojennella nilkkojani nuorekkaasti muiden pyörätuolityyppien kanssa virikeohjaajan paukuttaessa kehärumpua rytmikkäästi, enkä huovuttaa tonttusia värikkääseen suojaessuun pukeutuneena. Vanhana haluan olla vanhakas ja kuunnella hartaampien hengellisten sekakuorosovitusten lisäksi joskus myös Petraa ja bass`n Helen -yhtyettä.

Kun olen todella vanha, en halua enää verenpaine- enkä kolesterolilääkkeitä enkä säännöllisiin verikokeisiin. Minä haluan, että joskus pääsen käymään lähiomaisteni haudalla ja että joku istuttaa puolestani orvokit äitienpäivän alla.

Ja kun olen vanha, minä haluan jutella papin kanssa ja ojentaa hänelle kirjalliset ohjeet hautajaisjärjestelyistäni. Minä haluan siinä vaiheessa, että jälkeen jäävät myöntävät minulle lähtöluvan ja että saan aikanani lähteä, elämästä ja sen riemuista ja riesoista kylläksi saaneena.

Ja sitten, kun kukat on ojennettu arkulle, siunaustilaisuus ohi ja arkku kukkineen on tuhkattu minä haluan, että joku vapauttaa maalliset jäännökseni lentoon jonakin aurinkoisena alkukevään päivänä.

”Sillä niin kuin taivas on korkea maan yllä, niin on Herran armo suuri niille, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä. Niin kaukana kuin itä on lännestä, niin kauas hän siirtää meidän syntimme. Niin kuin isä armahtaa lapsiaan, niin armahtaa Herra niitä, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä.

Hän tuntee meidät ja tietää meidän alkumme, muistaa, että olemme maan tomua. Ihmisen elinaika on niin kuin ruohon: kuin kedon kukka hän kukoistaa, ja kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole eikä hänen asuinsijansa häntä tunne. Mutta Herran armo pysyy ajasta aikaan, se on ikuinen niille, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä.” (Ps. 103:11-17)