Erään säveltäjän kirjoittama ajatelma kuulostaa vapaasti suomennettuna tällaiselta: Kun olin nuori, listasin suuret säveltäjät näin: Minä! Vanhenin, ja listasin suuret säveltäjät tähän tapaan: Minä ja Mozart. Vanhenin vielä lisää, ja listani näytti tältä: Mozart ja minä. Nyt olen vanha, ja listaan suuret säveltäjät näin: Mozart.
Kun Mozartin tilalle vaihtaa Kristuksen, teksti kuvaa mielestäni omavoimaisuudestaan vapautuvan ja ihmisenä kasvavan kristityn vaiheita: Minä! Minä ja Kristus, Kristus ja minä, Kristus.
Paaston aika haastaa itsetutkisteluun. Minulle on aivan mahdollisuuksien rajoissa pidättäytyä tänä(kin) vuonna äyriäisistä ja ei-välttämättömästä lentomatkailusta. Hankalampaa on pysähtyä miettimään, kuka olikaan oman uskonelämäni merkittävin vaikuttaja ja kenen ratkaisun varassa uskonelämää todeksi eletään.
Työpaikalla täyttelin joku aika sitten työajan seurantalomaketta, jonka kautta koko työyhteisön oli tarkoitus selvittää, miten ajankäyttö käytännössä jakautuu eri työtehtävien kesken. Pitäisikö vastaava lomake täyttää myös vapaa-ajan osalta… Miten paljon oikeastaan käytän aikaani raamatunlukuun ja rukoukseen tai yhdessäoloon muiden kristittyjen kanssa? Miten paljon taas sisustusohjelmien ja kissavideoiden katsomiseen? Miten vaikuttavia ovat ne sinällään tasokkaat raamattuopetukset, joita katselen ohjelma-arkistosta väsyneenä puolenyön jälkeen kun en vain jostain syystä osaa siirtyä ajoissa nukkumaan?
1.Kor. 15:10 suuntaa huomiota itsestä poispäin: ”Mutta Jumalan armosta minä olen se, mikä olen, eikä hänen armonsa minua kohtaan ole ollut turha, vaan enemmän kuin he kaikki minä olen työtä tehnyt, en kuitenkaan minä, vaan Jumalan armo, joka on minun kanssani.”
”Herra, sinä valmistat meille rauhan. Myös se on sinun tekoasi, niin kuin kaikki mitä me olemme saaneet aikaan. Herra, meidän Jumalamme, meitä ovat vallinneet toiset herrat, et sinä. Nyt vain sinun nimesi on huulillamme.” (Jes. 26:12-13)