Olin soittanut elänlääkärille edellisenä päivänä. Kirjansitojatuttavani oli askarrellut antamieni mittojen mukaan pahvisen laatikon, jonka olin hakenut aiemmin iltapäivällä. Istuin sohvalla, jonka nurkassa lepäsi raskaasti hengittävä 17-vuotias lemmikki. Silittelin lemmikkiä hiljaa. Eläinlääkäri saapuisi puolen tunnin kuluttua.
Monta kertaa olin työntänyt lemmikin pois tietokoneen näppäimistöltä ja yrittänyt lukea sanomalehteä pöydän ääressä niin, ettei eläin sitä huomaisi. Uunikala-aterian syömisessäkin oli haasteensa, kun kerta toisensa jälkeen lemmikin sai siirtää sylistä takaisin lattialle. Aamuvuoron jälkeiset päiväuneni keskeytyivät kasvojen viereen kannetun leluhiiren kosketukseen.
Olin ajatellut, että lemmikin kanssa voisi viettää aikaa sitten myöhemmin, paremmalla aikaa. Juuri sillä hetkellä minun kun piti saada sähköposti lähetettyä, harjoitustyö valmiiksi, olisin halunnut vain hetkeksi hengähtää sanomalehden ääressä, syödä ilman keskeytyksiä ja levätä hetken raskaan työpäivän jälkeen.
Eläinlääkäri saapuisi vartin päästä, ja siinä vaiheessa ymmärsin, että sitä odottamaani parempaa aikaa ei koskaan tulisikaan. Tuttava lohdutti toteamalla, että näin se elämässä aina käy, eikä ainoastaan lemmikkien suhteen.
Ehkä keski-ikäistyvät ihmiset hankkivat Carpe diem -tatuointejaan ihan syystä?
”Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla. Aika on syntyä ja aika kuolla, aika istuttaa ja aika repiä maasta, aika surmata ja aika parantaa, aika on purkaa ja aika rakentaa, aika itkeä ja aika nauraa, aika on valittaa ja aika tanssia, aika heitellä kiviä ja aika ne kerätä, aika syleillä ja aika olla erossa, aika etsiä ja aika kadottaa, aika on säilyttää ja aika viskata menemään, aika repäistä rikki ja aika ommella yhteen, aika olla vaiti ja aika puhua.” (Saarn. 3:1-7)