Olemme joutuneet perumaan KRIKin toimintaa myös Sastamalassa koronatilanteen vuoksi. Arkinen työ on myös koronaohjeistuksen piirissä ja uutisia tulee seurattua ehkä tavallistakin tiiviimpään tahtiin. Ruokakaupassa oli ruuhkaa. Olin suunnitellut meneväni illalla konserttiin, mutta sekin peruuntui.
Monenlaiset kysymykset heräävät: mitä koronatilanne merkitsee itselle ja läheisilleni? Johtuuko satunnainen aivastelu siitepölytilanteesta vai jostakin muusta? Loppuuko kaupasta vessapaperi? Mitä tapahtuu, jos oikeasti sairastun? Kuolenko minä? En tiedä, en tiedä, en tiedä, en tiedä, kyllä. Kyllä minä kuolen. Jos en tämän kevään aikana niin jonakin päivänä kyllä. Joskus tulee päivä, jolloin kaupan maitohyllyn tuotteiden parasta ennen -päiväys kantaa pidemmälle kuin oma elämäni.
”Käymäsä täälä vaan ollaan, taivaasa on poijan koti” todetaan kansanviisaudessa. Ihmisiä kuolee jatkuvasti, ympäri vuoden. Tänä aikana kuolema on ulkoistettu ikäihmisten asumisyksiköiden hoitajien huoleksi ja sairaalan seinien sisälle. Kun valitsee, mitä medioita seuraa ja kenen kanssa aikaansa viettää, pystyy rakentamaan sellaisen elämän, johon kuolema ei kuulu. Tai ainakin kuolema on joko järkyttävä onnettomuus tai toisen ihmisen omaa syytä. Mutta että minäkö joskus kuolisin? Ei, enhän minä kuole….. Minä hamstraan vessapaperia ja purkkihernekeittoa kaupasta, maksan puolen litran käsidesipullosta noin 40€ enkä kättele ketään. Mutta en minä kuole…. enhän? Vai kuolenko minä sittenkin, jonakin päivänä? Pitääkö minunkin kohdata suuri tuntematon?
”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän?” haastaa Jeesus Marttaa Johanneksen evankeliumin mukaan. (Joh.11:25-26).
”Turvatkaa häneen, jonka voima on heikoissa väkevä”, sanoo toinen kansanviisaus.
Jonakin päivänä minä kuolen. Siihen asti olen kuitenkin elossa. Teen taivasmatkaa varsinaiseen kotiini, koska ”käymäsä täälä vaan ollaan.”