Kotikirkossa

Julkaistu: 24 heinäkuun, 2019
Kirjoittaja: KRIK Finland

Tulen kirkonpenkkiin istumaan. Ulkona on pimeää ja kylmää, mutta sisällä valot loistavat kauniisti ja on lämmin. Ihmisiä on paikalla paljon, ja pidän tiukasti kiinni äidin kädestä. En osaa vielä lukea, mutta joululaulujen joukossa on muutamia, jotka minäkin osaan laulaa. 

Tulen kirkonpenkkiin istumaan. Meidän koko luokka on täällä, tai tarkemmin sanottuna koko koulu. Kirkon etuosasta löytyvät rummut ja oikein sähkökitara! Aikooko joku soittaa niitä? Se olisi mukavaa vaihtelua jokavuotisiin koulukirkkoihin. Meidän luokalta joku on taitellut ohjelmalehtisestä lennokin, joka ei sitten lopulta lennäkään erityisen hyvin. Opettaja sihisee ärtyneenä ja kerää kaikki ohjelmalehtiset pois.

Tulen kirkonpenkkiin istumaan. On pakko, rippikoulua varten on kerättävä osallistumismerkintöjä pieneen vihkoseen. Kirjaan ylös päivämäärän ja messun toteuttajien nimet. Vihkonen yrittää haastaa pohtimaan, jäikö tästä jumalanpalveluksesta mieleeni jotain erityistä. 

Tulen kirkonpenkkiin istumaan. Tänä viikonloppuna vain käymään, koska arkeni on jo opiskelupaikkakunnalla. On mukavaa vaihtaa kuulumisia vanhojen tuttujen kanssa. Tähän pikku kylään en kuitenkaan kaipaa, olenhan jättänyt sen lopulllisesti taakseni ja hyvä niin.

Tulen kirkonpenkkiin istumaan, täällä taas vuosien tauon jälkeen. Miten ihmeessä tämä on  mahdollista? Minulle tarjottiin työtehtävää, jonka otin vastaan, sen jälkeen pakkasin muuttokuorman ja nyt tämä on jälleen kotikirkkoni. Maa on niin kaunis, kirkas Luojan taivas. Joululaulujen joukossa on myös muutamia uusia, joita en osaa laulaa. Voin melkein nähdä, miten alttaritaulun Ylösnoussut nikkaa merkitsevästi silmää. 

Tätä kirjoittaessani olen asunut jo useamman vuoden ajan vanhassa kotikaupungissani. Vanhaan kotikaupunkiin palaaminen on yksi seikka monen muun joukossa, jota en koskaan ajatellut tekeväni. Minun ei pitänyt koskaan asua kerrostalossa, työskennellä lähihoitajana ikäihmisten parissa, värjätä hiuksiani eikä harrastaa sauvakävelyä. Eräänlainen point of no return oli, kun löysin itseni lähimarketista ostamasta tuulipukua. Vaatekappaleen virallinen nimi oli tietysti jotain muuta, mutta kahina aitoa tuulipukukamaa. Oli vaikea ymmärtää, mitä ihmettä minulle oli tapahtumassa.

Ennen niin varmat ja selkeät mielipiteet eivät olleetkaan enää niin varmoja ja selkeitä. Kerrostaloasumisen, hiusten värjäyksen ja vanhaan kotikaupunkiin palaamisen suhteen ehdoton ei on vaihtunut matkan varrella muotoon miksipä ei. Sadepäivänä tuulipuvun housut kuivuvat työvuoron aikana taas käyttökuntoisiksi ja sauvakävely on hyvää liikuntaa.

Entä voisiko samankaltainen muutos koskea myös suhtautumista kristinuskoon? Oma uskoni on ollut täynnä etsimisen, löytämisen ja omaehtoisen innostumisen riemua. Samaa en voi sanoa suhteestani koululiikuntaan tai urheiluun ylipäätään. Näin vanhalle koululiikunnan vihaajalle muutos arkiliikunnan suosijaksi on ollut pitkä, ja matka on vielä kesken. 

Voisiko muutos kuitenkin olla mahdollinen? Kun minä olen ajatunut mukaan kristillisen urheiluseura KRIKin toimintaan, voisiko joku lapsuudessaan uskonasioilla painekyllästetty ihminen löytää aikuisena Jumalan tuntemisen ilon? Tommi Läntinen laulaa, että Ihmeitä sattuu. Ehkä Huuhkajat pääsevät MM-finaaliin, tai Vammalaan rakennetaan uimahalli.

Jenni Sisto KRIK Sastamala