Käännytystä

Julkaistu: lokakuu 24, 2019
Kirjoittaja: Jenni Sisto

Yhteisten ystävien kautta se alkoi. Se on jatkunut nyt vuosien ajan, ja olen voimaton käännytysyritysten edessä. Asuinpaikkakunnan vaihto ei auta, niillä on joku verkosto ilmeisesti. Ne ovat niin ovelia, että lähestyvät yleensä jonkun ystävän kautta, eivät koskaan suoraan. Niitä ei voi jättää huomiotta, koska ystävälle ne ovat tärkeitä. Olen sanonut niille monta kertaa, etten halua kuulla niiden sanomaa ja että voisivat keskittää voimavaransa parempiin kohteisiin, mutta ei. Ei auta. Ne yrittävät ihan väkisin käännyttää minusta enemmän koiraihmistä.

Ne eivät kuuntele tai ymmärrä, kun puhuttelen niitä. ”En ole koiraihminen, ymmärrätkö?” En rapsuta, en halua koiraa viereeni, ei ei ei. Ei vaikutusta. Kerta toisensa jälkeen, vuodesta toiseen ne sinnikkäästi jatkavat. Vaihtavat vaan välillä kenttäpelaajaa, yhden saadessa taivaskutsun tulee seuraava tilalle.

En tajunnut, kun lipsautin sen kyläpaikassa ensimmäistä kertaa. ”Missäs koira nyt on?” Yritin korjata tilanteen vääntämällä sen vitsiksi, ettei kukaan huomaisi asian oikeaa laitaa. Silti oli pakko myöntää itselleni, että sitä karvakorvaa oli kuitenkin ikävä. Sisimmässä oli kuin olikin tapahtumassa muutos.

Maaperä on kova, mutta muutosta silti tapahtuu. Tassutellaan eteenpäin Isän askelissa.