Jonakin menneenä kesänä nappasin iltalenkkini varrelta muistoksi kuvan. Siinä kiteytyy mielenkintoisella tavalla katsomusten välinen dialogi. Yksi henkilö on ensin hankkinut jostain A4-kokoisia infolappusia, joissa lukee ”Valitse Jeesus, valitse elämä” ja sen jälkeen nähnyt paljon vaivaa kiinnittääkseen niitä tien varren puhelinpylväisiin. Ja toinen henkilö on myöhemmin lappuset huomattuaan hankkinut mustaa spraymaalia ja pysähtynyt lappusten kohdalle ja maalannut tekstin päälle ns. Pietarin ristin.
Tässä on niin herkullisen hedelmällinen lähtökohta vuoropuhelulle! Kaikki ei olekaan ”ihan sama”, vaan väriä tunnustetaan rohkeasti puolin ja toisin. On harmi, etten tiedä, miten tämä katsomusten välinen vuoropuhelu tästä eteni. Pahoin pelkään, että ei mitenkään. Kenellä sitä on aikaa ja energiaa pysähtyä aidosti kuuntelemaan toista ja selvittää, miksi hän ajattelee, kuten ajattelee… Ja mistä löytyisi yhteinen foorumi rakentavalle keskustelulle?
Joillakin ihmisillä voi olla syvä viha ja halveksunta Jumalaa itseään ja kaikkea hänen edustamaansa kohtaan. Vahvan mutu-tuntuman pohjalta veikkaan, että jonkun verran on kuitenkin myös heitä, joiden kohtaamat kristityt tai kristityiksi itseään kutsuvat ihmiset ovat omalla käytöksellään edesauttaneet vahvan kristinuskoallergian syntymistä.
Jos jonkun ihmisen kohtaamat kristityt tai kristityiksi itseään kutsuvat ihmiset ovat edustaneet lähimmäisenrakkauden sijaan lähinnä lähimmäisen arvostelua, syyttämistä ja tuomitsemista, ei liene ihme, jos Jeesuksenkaan valitseminen ei nappaa ja lyhtypylvääseen kiinnitetty infolappu saa tuntea sen nahoissaan.
Ketä varten se Pietarin risti maalataan ja mitä sillä halutaan viestittää? Ihmisiin pettyminen on helppoa, ja kuulemma valitettavan väistämätöntäkin. Ja kukapa sitä onnistuu elämään siten, ettei kenenkään koskaan tarvitse pettyä häneen itseensä? Epäonnistuneet ja mittaa täyttämättömät ne armoa tarvitsevat… Ihmisiin pettyminen on helppoa. Mutta voiko Jumalaankin pettyä?
Jos ihminen on itse aina halunnut pysytellä etäällä Jumalasta, onko hän silloin päässyt tuntemaan Jumalaa sen vertaa, että edes voisi pettyä häneen? Tai ehkä jonkun ihmisen jumalasuhdetta kuvaakin vahva kokemus Jumalan poissaolosta. Jumala vaikuttaa olevan kuin se perheenjäsen, joka kauan aikaa sitten totesi lähtevänsä käymään kioskilla ja josta ei sen koommin ole kuultu mitään.
Vuosia sitten vietettiin hengellisiä kesäjuhlia jossakin ruuhka-Suomen ulkopuolella teemalla Jumalan selän takana. Tähän aiheeseen liittyen joku kirjoittaja pohti paikallislehden hartauskirjoituksessaan, voimmeko kuitenkaan niin yksiselitteisesti tietää ne olosuhteet, jolloin olemme Jumalan selän takana… Entä jos pimeimmällä hetkellä olemmekin hänen kasvojensa edessä?
”Siion sanoo: ”Herra on minut hylännyt, Jumalani on minut unohtanut!” – Unohtaako äiti rintalapsensa, unohtaisiko hoivata kohtunsa hedelmää? Vaikka hän unohtaisikin, minä en sinua unohda. Käsieni ihoon minä olen sinut piirtänyt, ja niin sinun muurisi ovat aina silmieni edessä.” (Jes. 49:14-16).
***
Pohdittavaa:
Voitko varmuudella tietää olevasi tällä hetkellä Jumalan selän takana?
Entä jos kaikesta huolimatta oletkin juuri nyt Hänen kasvojensa edessä?