Nuorena luulin olevani avoin, ennakkoluuloton ja kiinnostunut etsimään seurakunnalle uusia ja yllättäviäkin työmuotoja. Batman-messu, Sirkusmessu, Sisäkissa-messu ja mitä näitä nyt onkaan… Niin sitä on ihminen erehtyväinen.
Mitä enemmän ikää karttuu, sitä enemmän vaikuttaa siltä, että taidankin olla jonkunlaisen hengellisen sysi-Suomen kasvatti. Hengelliseksi ravinnoksi kaipaan juurevaa Sanan ruisleipää. Ja keitinperunoita. Ja ruskeaa kastiketta. Joskus tietysti voisi kokeilumielessä maistaa joitakin eksoottisempiakin hedelmiä: kumkvattia, tapiiria tai manko-meloonia. Mutta satunnaisesti vain.
Näin korona-aikana yksinkertaiset perusasiat nousevat arvoon arvaamattomaan. Mikä onkaan hienompaa, kun liittyä arkiretriitissä yhteiseen rukoushiljaisuuteen! Tavallisen kymppimessun saa aloittaa synnintunnustuksella ja kuulemalla synninpäästön sanat. Ehtoollisleipä ja viinitilkka ovat hyviä matkaeväitä. Kunhan ehtoolliselle taas jossakin vaiheessa pääsee… Huolella hiotut virren sanoitukset sanoittavat ne tuntemukset ja rukoukset, joita ei itse sanoiksi saa, eikä elämänmakuisesta ja hyvin jäsennellystä saarnastakaan haittaa ole.
Ehkä jonakin päivänä vielä on mahdollista sekin, että kirkkokahville saa kokoontua ilman turvavälejä ja kansanmaskeja.
***
Pohdittavaa: Sinun toiveesi omaa jumalanpalvelusyhteisöäsi kohtaan voivat olla hyvinkin erilaiset… Millainen jumalanpalvelusyhteisö sinua itseäsi parhaiten rakentaa? Miten voisit itse olla rakentamassa juuri tällaista yhteisöä?